Kaveria ei jätetä

Aurinkorannikon lauantai-ilta oli tuulinen ja sateinen. Järkyttävä onnettomuus teki siitä lohduttoman, elimme käsittämättömän järkytyksen ja surun keskellä.

Seurakunnalle on tullut iso rooli kriisitilanteen sattuessa. Olemme olleet osa virallista organisaatiota, johon kuuluvat Suomen Punainen Risti, Ulkoministeriö, konsulaatti, matkatoimistot ja kriisin kohtaamiseen kouliintuneet lääkärit ja psykologit.

Meidän järjestämiämme vapaaehtoisia on ollut mukana yli 20 ja reservissä vielä saman verran lisää.

Henki on vanha tuttu: kaveria ei jätetä. Meidän väki on hoitanut kuljetuksia, järjestänyt lastenvaunut tarvitsevalle, ollut tuntikausia sairaalassa vuoteen vierellä, ostanut ruokaa, käynyt ostoksilla, kuljetellut matkalaukkuja, tulkannut, harjannut hiuksia ja pitänyt kädestä kiinni. Kaveria ei jätetä.

On totta, että meillä ei ole Aurinkorannikon kriisisuunnitelmaa - se pitää tehdä heti syksyllä. Mutta yhteisvastuullisuus ja yhteys on toiminut. Alusta lähtien työnjako muodostui vanhojen tuttujen kesken.

Kun suomalaiset vielä värjöttelivät onnettomuuden jälkeen moottoritiellä, oli työnjako sovittu tai itsestään muotoutunut. Jokainen tiesi paikkansa.

Apujoukot Suomesta saatiin pian ja kriisiryhmä alkoi toimia. Jokaisen potilaan vierelle järjestettiin apua ja seuraa.

Ihaillen katsoin ammattilaisten tehokkuutta ja osaamista ja samalla tavalla ihailin oman väkemme uskallusta ja jaksamista, kun sairaaloihin lähdettiin.

Vielä näin lehden palstalla haluan sanoa ison lämpimän kiitoksen jokaiselle mukana olleelle, kiitos kaikille, jotka ilmoittivat olevansa käytettävissä, kiitos viesteistä, jotka rohkaisivat ja antoivat voimia.

Meidän suomalaisten yhteyden ja yhteisvastuun kokemus on kannatellut monia. Nöyrän kiitollisena tunnen, miten seurakunta on kantanut pappiaan hirvittävän väsymyksen ja paineen keskellä.

Kriisin keskellä me tarvitsemme toisiamme. Kaveria ei jätetä tulevinakaan aikoina, jolloin opettelemme elämään tapahtuneen järkytyksen aiheuttamassa oudossa surun olotilassa. Pidetään huolta toisistamme.

Suomalainen on tottunut etsimään apua ja lohtua kaverin kanssa yhdessä siis ihmisten välisestä yhteydestä.

Samoin olemme aina voineet turvautua Jumalan ikuiseen ja ihmistä suurempaan tukeen. Hyvä niin.

Eräs viesti jäi mieleen. Siinä siteerattiin myrskyvirttä 594:
"Oi kiitos, Herra väkevä, kun lohdutat nyt meitä ja äänes kuuluu keskellä myrskynkin säveleitä.

Sen sanassasi kuulemme, ja itse olet luonamme matkalla riemunamme"

Timo Sainio