Pappina Aurinkorannikolla

Viisi ja puoli vuotta on kulunut epävarmoista ja usein pelonsekaisista ”ensiaskeleistani” Aurinkorannikon pappina. 

Kun tänään työkauteni päättyessä katselen taaksepäin, täyttyy mieleni nöyrällä ja syvällä kiitollisuudella näistä vuosista ja niiden tuomista kokemuksista. Minulta on usein kysytty olenko viihtynyt täällä.

Vastaukseni on ollut: ”Ei täällä ole aikaa miettiä viihtyykö vai ei. Täällä saa tehdä papin töitä olan takaa.” Jo tämä on jokaiselle papille upea kokemus. Olen todella saanut tehdä sitä, mihin minulla on ollut kutsumus.

Mutta lisäksi olen Aurinkorannikon seurakunnasta löytänyt kristillisen yhteisön ja yhteyden, mitä on leimannut meille ihmisille usein niin kivulias ”uskon kilvoitus” armon ja armollisuuden toteuttamisessa, erilaisuuden hyväksymisessä, avoimessa ja rehellisessä toinen toisensa kunnioittamisessa.

Tuntuu kuin kaiken inhimillisen vaillinaisuuden ja keskeneräisyyden keskellä Aurinkorannikon seurakunnassa Mestarimme käsky: ”Rakastakaa toisianne niin kuin minä olen teitä rakastanut” on pyritty ottamaan todesta. 

Näin minä olen asian kokenut pappina ja veljenä tässä puutteellisten ja erehtyväisten, mutta Kristuksessa armahdettujen ja sovitettujen opetuslasten yhteisössä, Jumalan perheessä.

Ja tämä täyttää minut tänään suurella kiitollisuudella.

Aurinkorannikon seurakunta edustaa mielestäni hyvin luterilaista kansankirkkoamme ja sen ihanteita. Se on pienten, uskossaan usein epävarmojen ja kyselevien ihmisten seurakunta. 

Kirkon kynnys on matala ja sen kynnyksen yli on jostain syystä täällä helpompi astua kuin usein kotiseurakunnassa Suomessa. 

Jumalanpalvelus on täällä kaiken seurakunnallisen elämän ja toiminnan keskipiste. Jumalanpalveluksissa käydään ja sieltä haetaan ja saadaan sitä iloa, rohkeutta ja rakkautta, mitä tarvitsemme uskon kilvoitukseen, yhteyden rakentamiseen ja toinen toistemme kunnioittamiseen ja palvelemiseen.

Tämän olen voimakkaasti kokenut sekä jumalanpalveluksia toimittavana pappina että kirkon penkissä istuvana seurakuntalaisena. 

Aurinkorannikon seurakunnassa kristittyjen yhteys on erilaisten ja eri tavoin uskoaan ja uskostaan elävien Kristukseen kastettujen ihmisten yhteyttä. 

Erilaiset painotukset ja tulkinnat uskon kysymyksissä ja erilaiset herätysliiketaustat eivät ole esteenä yhteydelle vaan rikastuttavat ja syventävät sitä. 

Kristittyjen yhteyden perusta ei ole ehdoton yksimielisyys kaikissa uskon ja opin kysymyksissä eikä pakonomainen samanmielisyys ja samankaltaisuus vaan  Jumalan kaikkia kohtaan Kristuksessa osoittama rakkaus ja Hänessä tarjoama lunastus.

Arvostan sitä ”kotiekumeniaa”, mikä mielestäni leimaa Aurinkorannikon seurakuntaa tänään. Seurakunnassa on ollut tilaa laestadiolaisten virsiseuroille, körttien hääseuroille, Pirkko Jalovaaran kokouksille ja Kansanlähetyksen kokoussarjalle. 

Uskon Akatemiassa on saanut esittää erilaisia raamattunäkemyksiä ja tutustua historiallis-kriittiseen raamattututkimukseen.

Aurinkorannikon seurakunnan ”kansankirkkomaisuuteen” kuuluu ”omien” pappien luonnollinen hyväksyminen osaksi seurakunnan ulkopuolistakin suomalaista yhteisöä ja elämää.

Perinteisten kirkollisten toimitusten lisäksi pappia pyydetään aloittamaan jonkin yhdistyksen toimintakautta, siunaamaan uutta kotia tai jopa kampaamoa.

Monissa yhdistyksissä olen saanut vierailla esitelmöitsijänä tai alustuksen pitäjänä. Lukuisat jopa kirkkoon kuulumattomat ja seurakunnalliseen toimintaan osallistumattomat ovat ottaneet yhteyttä tarvittaessa ”omaan pappiinsa”, pyytäneet nuevoja ja keskustelleet ongelmistaan.

Osa perinteisistä suomalaisista ennokkoluuloista pappia tai kirkon työntekijää kohtaan tuntuvat täällä karisseen pois.

Pappiin suhtaudutaan luonnollisesti, ystävänä, veljenä ja kanssamatkaajana riippumatta omasta kirkollisesta taustasta ja toiminnasta.

Tästä haluan näin eläkkeelle siirtymiseni kynnyksellä esittää lämpimät kiitokset koko suomalaisyhteisölle Aurinkorannikolla.

Jasse-pappi